keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Puolivuotiskatsaus

Niinpä se vain on blogin kirjoittaminen jäänyt taas.. eikä kyllä ihme, kun miettii näitä kuluneita päiviä, viikkoja ja kuukausia.

Aapo täytti lokakuun lopussa puoli vuotta, tyrkkäsi sen kunniaksi tulemaan pari hammasta ja oppi viime viikolla ryömimään. Tässä on jo sellainen kombo, että äitiä hirvittää. Puoleen vuoteen on mahtunut kyllä uskomaton skaala erilaisia tunteita: rakkautta, onnea ja riemua, iloa ja huvitusta, epävarmuutta ja väsymystä, riittämättömyyttä ja helpotusta. Puoleen vuoteen on mahtunut lapsen syntymä, minulle täysin uuden elämänvaiheen opettelu poissa työelämästä ja paluu sosiaaliseen elämään [seurakunnan kerho Aapon kanssa], kun seinät alkoi tuntua liian pienelle pelkästään kotona. Yksien melko suurten hääjuhlien suunnittelu ja toteutus sukulaisten ja ystävien avustuksella. Koirat, joista on meinannut tulla rukkaset niin monta kertaa, että niillä pärjäisi loppuelämän ajan. Arjen aikataulut ja parisuhde.

Kävimme neljän kuukauden ikäisen Aapon kanssa yksityisellä lastenlääkärillä, kun itkuisuus ja runsas pulauttelu ei vaan ollut helpottanut ["Kyllä se sitten kolmen kuukauden jälkeen yleensä helpottaa"]. Tuolloin saimme ohjeistuksen aloittaa kiinteiden ruokien syömisen, sillä sen pitäisi auttaa.. lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että tuo pulauttelu oli vielä normaalia eikä kyseessä olisi niinkään refluksitauti. Kiinteitä siis aloitettiin syömään ja melko hyvin ne maistuikin. Tämä ei kuitenkaan helpottanut arkea. Viiden kuukauden iässä käytiin uudelleen yksityisellä lastenlääkärillä, nyt eri lääkärillä kuin aiemmin. Saimme refluksidiagnoosin, pariksi kuukaudeksi lääkkeen ja kourallisen ohjeita ja rajoituksia, joilla voisimme saada pulauttelun kuriin. Nämä ohjeet apunamme meni kuukausi ja pikkumiehen olo alkoi korjaantua melko paljon. Tuntui hyvälle, että joku otti tosissaan, kun oli kuukausitolkulla hokenut, että musta tuntuu, että tää ei oo ihan normaalia. Välillä nukuttiin päivällä jopa neljä tuntia vaunuissa, viihdyttiin lattialla touhuilemassa ja itkuisuus ja pulauttelu väheni ainakin puolella aiemmasta. Tuntui lähes jo sellaiselle normaalille vauva-arjelle sen jatkuvan itkun, oksentamisen ja nukkumattomuuden rinnalla. Oli päiviä, jolloin pystyi laittamaan ruokaa tai katsomaan vaikka hetken telkkaria. Käytiin kuukauden päästä kontrollissa ja samoilla ohjeilla ohjeistettiin jatkamaan, kun tilanne oli parantunut merkittävästi.

Sitten tuli hampaat ja talvi! Huonoina päivinä sitä aina miettii päänsä puhki, mikä olon on aiheuttanut. Olenko syönyt jotain väärää, enkö ole laittanut lasta nukkumaan oikeaan aikaan, onkohan sillä nälkä?! Google laulaa ja epätoivo kasvaa.. Toissailtana nukahdin itse samalla, kun olin Aapoa nukuttamassa, oli sen verran veto pois hankalan päivän jälkeen. Heräsin ehkä tunnin kuluttua, laitoin lapsen omaan sänkyynsä ja tulin siivoamaan päivän touhujen jälkiä.

Mutta voi sitä riemua, kun herra oppi ryömimään! Pari kuukautta meni mahallaan ihmetellessä, hermostuessa, kun ei päässyt eteenpäin. Napa lattiassa, jalat ja kädet huitoi ilmassa. Ja sitten viime viikolla kaikki sattui kohdalleen ja eteenpäin. Maailma avartui kummasti ja viihtyvyys lisääntyi hetkeksi ihan huomattavasti. Ryömimisen lisäksi tällä hetkellä pop on vauvauinti. Viime viikolla päästiin jo vähän sukeltamaan. Kaikenlainen illistely, säikyttely ja kutittelu saa Aapon käkättämään ääneen. Se on maaaaaailman paras ääni! <3 Päivääkään en vaihtaisi pois tästä kuluneesta puolesta vuodesta, vaikka rankkaa on ollut. Niin rankkaa, että välillä itketään lapsen kanssa kilpaa. Mutta miten ihanaa on ollut seurata tuon pienen miehen kasvua, kaiken uuden oppimista ja kuinka ihanaa on illalla pötköttää sängyllä, kun pieni käsi hakeutuu äidin kaulalle ja hengitys tuhisee poskea vasten..


 Maailman rakkain pentu! <3


~Upsa~